 |
Turun Sosialidemokraattinen Yhdistys ryKohti hajaannusta |
|
Kommunistinen toiminta laillistettiin sodan jälkeen, mistä seurasi tiukkaa taistelua erityisesti työväenliikkeen osapuolten kesken. Aluksi oli muodollista yhteistyötä, mutta ainakin Yhdistys tuomitsi kommunistien toiminnan ja esitti, ettei näille vuokrattaisi tiloja työväentalolta. Vuonna 1945 yhdistys perusti myös opintorahaston, jonka tarkoituksena oli kehittää yhdistyksen jäsenten opiskeluhaluja ja myöntää apurahoja lähinnä Työväen akatemiassa opiskeluun. Turun Sosialidemokraattinen Yhdistys oli puolueen valtalinjan käsissä. Kun sotapolitiikkaa arvostelevan 35 kansanedustajan julkilausuman allekirjoittajien joukossa oli yhdistyksen jäsen Urho Kulovaara, kokoonnuttiin asiaa käsittelemään yleiskokouksessa. Väinö Tannerin arvostelu koettiin erityisen raskauttavana ja puolueen yhtenäisyyttä rikkovana. Asia ei kuitenkaan johtanut toimenpiteisiin vaan yhdistyksen toiminta oli aktiivista ja yhtenäistä. Yhteistyö kommunistien kanssa oli muodollista ja se katkesi kokonaan vuoteen 1948 mennessä. Asevelisosialistit olivat vallassa SDP:ssä. Eduskuntavaaleissa "Jo riittää" kampanja suunnattiin erityisesti kommunisteja vastaan, mikä johtikin menestykseen. Suomeen tuli sosialidemokraattien menestyksekäs vähemmistöhallitus, mikä oli osoitus länsimaille Suomen kuulumisesta demokratioiden joukkoon. Hyvä vaihe johti aktiivisuuteen myös Yhdistyksessä, jossa toimi tuolloin niin valistus- ja naisjaostot kuin huvituspuolikin. Jokaisen yhdistyksen jäsenen tuli tilata Sosialisti. Fagerholmin hallitus sai vastaansa kommunistien masinoimat korpilakot, mitä yhdistyksessä kritisoitiin voimakkaasti vuonna 1949. Presidentinvaaleissa ei ollut sosialidemokraattista ehdokasta, mikä heijastui vaalimenestykseen myös kunnallisvaaleissa. Ilmapiiri synkistyi, vaikka yhdistys oli suuri jatkossakin – vuonna 1950 jäseniä oli 180 – ja kunnallisjärjestöä johti yhdistyksen oma jäsen Rafael Paasio. 1950-luvun alussa yhdistyksen toiminta oli rutiininomaista mutta vakaata. Valistusjaoston järjestämä huvitoiminta tuotti entistä enemmän rahaa ja sitä saatettiin lahjoittaa jopa kunnallisjärjestön vaalirahastoon. Nuorisotoiminnan kehittäminen nousi puheenaiheeksi vuonna 1952, kun havaittiin kommunistien vastaava paljon aktiivisemmaksi. Samana vuonna yhdistykselle vihittiin oma lippu. Vuonna 1953 yhdistyksen puheenjohtajasta äänestettiin poikkeuksellisesti. Koskimies sai jatkaa. Kysymyksessä lienee ollut terve kilpailu, eikä hajaantumisen oire. Samana vuonna järjestettiin jäsenhankintakampanja, mikä aktivoikin yhdistyksen toimintaa. Vuonna 1954 työväenyhdistyksen hallintoneuvostopaikat aiheuttivat kiistaa Urheiluväen sosialistiseuran ja Kunnantyöntekijäin sos. dem. yhdistyksen kanssa, mutta se ei johtanut sen kummempaan. Sen sijaan vuosikymmenen puolivälissä puhkesi oireita sosialidemokratian kriisistä. Rintamalinjat alkoivat selkiytyä Väinö Leskisen ja Emil Skogin kannattajien välille. Kysymys oli muun muassa suhtautumisesta SAK:oon ja TUL:oon, mutta ennen muuta kyse oli vallasta. Ylimääräisessä puoluekokouksessa Väinö Tanner voitti puheenjohtajaäänestyksessä K. A. Fagerholmin ja hävinnyt osapuoli irtaantui puolueesta ja vuonna 1959 perustettiin uusi puolue TPSL. Näinä vuosina yhdistykseen liittyi paljon uusia jäseniä ja toiminta oli vilkasta. Tämän taustalla on junttaukseen liittyvä oman enemmistön hakeminen. Kannanotoillaan yhdistys asettui vähitellen skogilaisten puolelle. Äänestettäessä kunnallisjärjestön edustajiston edustajista skogilaiset voittivat joulukuussa 1957 ja vuosikokouksessa 1958 käytiin lopullinen voimainmittelö aiheesta. Sosialidemokraattisen opposition kansanedustajia vaadittiin erotettaviksi puolueosastoista vuonna 1958. Yksi tällainen oli yhdistyksen jäsen Urho Kulovaara. Häntä ei erotettu vielä sittenkään vuonna 1959, kun piirijärjestö tätä vaati. Tuolloin myös yhdistyksen leskisläiset jättivät yhdistyksen. Vielä samana keväänä päätettiin lähettää edustajat kunnallisjärjestön edustajiston kokoukseen katsomaan ajetaanko heidät pois. Virallinen liittyminen TPSL:oon tapahtui vuosikokouksessa 1960. SDP ajautui entistä enemmän oikealle ja ulkopoliittiseen paitsioon, kunnes Rafael Paasio puheenjohtajana vuodesta 1963 aloitti korjausliikkeen "pari piirua vasemmalle". TPSL:n idänsuhteet taas olivat kunnossa, mutta kannatus jäi heikoksi. Paasion valtaantulon jälkeen alkoivat jo epäviralliset keskustelut eheytymisestä ja vuonna 1964 osa palasikin emopuolueeseen. Sosialidemokraattinen liike yhdistyi vasta vuonna 1972. Yhdistyksen toiminta oli laimeaa erityisesti 1960-luvun lopulla. Yleisissä kokouksissa oli alle 10 osallistujaa. Suurin tapahtuma 1960-luvulla oli puheenjohtaja S. A. Koskimiehen vaihtuminen Olavi Henrikssoniin. Toiminnassa keskityttiin jäsenhankintaan. Raha-asioissa yhdistys joutui keskittymään TPSL:n piirijärjestön toiminnan rahoittamiseen. Keskusteluissa paluu SPD:een pysyi keskeisenä alusta loppuun saakka. Tosin yhdistymisen hetkellä vuonna 1973 osa jäsenistä vastusti tätä vielä henkeen ja vereen. Valtaosa katsoi, että vasemmistolaista vaihtoehtoa SDP:lle ei enää tarvittu.
Sodasta toiseen
|
